Heräsin Kazanin kirkon edessä. Pietari aukeni silmieni edessä ja näin kaupungin, joka yritti selviytyä. Jokainen tunti tuntui niin viimeiseltä, mutta silti jokainen meni menojaan. Sain hetkeksi krampin päähäni, kun ajattelin tätä. Katsoin ihmisvirtaa ja olisin halunnut kysyä jokaiselta: "Minne olet menossa ja miksi kiirehdit noin, ettei ystäväsi ihminen pääse ohi kulkemaan?" "Mikä saa sinut katsomaan vain omaa tietäsi?"

Olen järkyttynyt siitä, miten ihmiset vain ohittavat toisensa ajattelematta. Käyhän näin muuallakin, mutta tämä on ensimmäinen kerta, kun tosiaan näen tällaisen rynnäkön. On niin ihmeellistä. On myös ihmisiä, jotka katsovat ympärilleen. Kuvaavat kameroillaan, maalaavat muotokuvia puiston penkillä, miettivät runoja kauniista Pietarista. Juuri silloin pidän ihmisistä, kun he keskittyvät. On niin ihmeellistä nähdä kiireen ja joutenolon hengen törmäävän täällä.

Tässä, Nevski prospektilla miettiessäni Kazanin kirkko tuntuu pelottavan mahtipontiselta ja melkein juuri sen takia olin alkaa uskomaan taivaisiin voimiin. Mietin, miltä Pietari näytti 1700-luvun ihmisen silmin. Kulkivatko ihmiset silloin pää rinnassaan vain osoittaakseen kunniaa aikansa hallitsijalle? Ehkä menin ajatuksessani liian pitkälle, mutta olen saanut käsityksen, että Venäjän kansa kunnioittaa erittäin paljon hallitsijoitaan ja historiaansa, jopa nuoret. Kaikki tuntuu olevan niin suurta täällä. Venäläisten mielestä maataan täytyy suojella vaikka sillä uhalla, että itse jäisi vähemmälle. Näin luulen heidän ajattelevan. Onko se sitten tyhmää luulla näin, sitä en tiedä.

Pietari tyrmää "suuruudellaan" jo heti ensi silmäyksellä. Yritän saada kuvan päähäni Pietari Suuren ajasta ja siitä, minkä näköinen hän itse asiassa oli. Hänestä on lukemattomia maalauksia, kertomuksia ja veistoksia, mutta uskoako niitä? Haluaisin niin nähdä herrasta edes vilauksen. Hän oli pitkä, charmikas, kai ylpeän näköinen. Hänen voimansa hallitsijana oli suuri. Ehkä niin suuri, että puut varistivat lehtensä hänen kävellessään ohi. Hänellä oli voimat, jotka auttoivat jaksamaan äärimmäisen paljon. Tarinat hänen elämästään järisyttävät. Enkä varmaankaan ole ainoa, joka tuntee sen, kävellessään Nevski prospektilla ja muualla Pietarissa.

Nevski prospektilla, huomaan jotain todella silmiinpistävää. Melkein kaikki on sekoitusta uudesta ja vanhasta. Kadut, ihmiset, kirkot, ja etenkin rakennukset. Jopa ilma jota hengitän, tuntuu olevan sekoitus uutta ja sitä maagista vanhaa ilmaa. Hengitän syvään ja luulen kuulevani hetken ääniä menneisyydestä. Näen paljon patsaita muistuttamassa vanhasta ajasta, mutta ympärillä on kuitenkin paljon uutta. Köyhä ja rikas kulttuuri iskevät Nevskillä yhteen ja olo on kovin sekava. Oloni on välillä huono, ja heitänkin kolikon jalattoman miehen reikäiseen hattuun. Huomaan nyt itse kulkevani pää rinnassa ja käperrän käteni kiinni vartalooni. Mahdanko unohtaa tätä Nevan sekavaa valtakatua koskaan? Nevan valtakatu unohtaa minut, mutta ei näitä ihmisiä, jotka viettävät täällä aikansa vain kerjätäkseen ja selviytyäkseen.

Kaikki tämä saa minut miettimään sitä, mitä ihminen todella on. Tämä saa minut miettimään, miten käy pienen ihmisen, joka törmää tähän ihmeelliseen, suureen kulttuuriin vain hetken verran, ja jo nyt tuntee jonkin muuttuvan sisällään.