Minä olen Nikolai Gogol. Joskus aikoinani olin kirjailija Pietarissa. Nykyään asuinpaikkani on joku ihan muu. Mutta en minä siitä ajatellut kertoa.

Olet varmaan lukenut novellini Nevan valtakatu. Tiedoksi niille, jotka sitä eivät ole lukeneet, että se kertoo Pietarin pääkadusta, Nevski prospektista, sen elämästä ja ihmisistä aivan tavallisena päivänä. Se, mistä halusin teille kertoa, on se, mitä koin itse palattuani Nevskille. Paluu takaisin elävien pariin ei ollut helppo. Halusin kuitenkin niin kovasti nähdä, miten rakastamani kaupungin valtakatu oli muuttunut. Niinpä monien kirjallisten anomusten jälkeen sain luvan palata pariksi tunniksi takaisin maailmaan, jonka jätin kauan kauan sitten.

Koin suuren järkytyksen kävellessäni pitkin Nevskiä, ennen minulle niin tuttua katua, jota en nyt ollut tuntea entiseksi. Poissa olivat uljaitten hevosten vetämät vaunut. Poissa herrasmiehet upeitten poskipartojensa kanssa. Ja missä olivat ne kaunottaret, joista Nevski ennen tunnettiin! Liikenne oli vilkkaampaa kuin olisin ikinä voinut kuvitella. Jossakin korjattiin katua ja meteli, joka siitä lähti, oli korvia raastava. Ihmisiä kulki jatkuvana virtana, niin lapset kirkasvärisissä vaatteissaan kuin aikuisetkin, koko ajan kiireisinä. Näin vanhan miehen soittavan kadunkulmassa viulua, joka oli jo parhaat päivänsä nähnyt. Pysähdyin hetkeksi kuuntelemaan sitä surumielistä sävelmää ja pudotin muutaman ruplan taskun pohjalta melkein tyhjään viulukoteloon.

Nevskin varrella oli kauppoja. Suuria ja aivan pienenpieniä. Ei, ei suutareita ja seppiä, joihin minä olin tottunut. Kaupoissa myytiin kalliita, omituisen näköisiä vaatteita. Oli ruokailupaikkoja, ja suuria taloja monine kauppoineen. Olin varma, että jos menisin sellaisiin, eksyisin välittömästi. Kaupoissa myytiin ihmeellisiä tavaroita, joiden käyttötarkoituksesta minulla ei ollut aavistustakaan. Lopulta näin kuitenkin mielenkiintoisen näköisen liikkeen ja ajattelin poiketa sisään. Niin oli kuitenkin ajatellut moni muukin ja paikka oli täynnä ihmisiä. Kaikki vain tönivät toisiaan välittämättä kenestäkään muista kuin itsestään. Eipä ollut ihmisten kohteliaisuuskaan samaa luokkaa kuin ennen. Kaupassa soitettiin sitä paitsi niin ihmeellistä musiikkia ja niin isolla, että totesin muutenkin paremmaksi lähteä takaisin ulos ja jatkaa matkaani. En voinut ymmärtää, minkälaisilla soittimilla tuollainen musiikki saatiin aikaan.

Kuljin edelleen pitkin Nevskiä yhä suurenevan hämmennyksen vallassa. Yhtäkkiä huomasin kadun reunalla vanhuksen. Hän makasi tien reunalla. Luullakseni hän oli istunut kerjäämässä ja sitten kaatunut. Luulisi, että ihmiset huomaisivat, miten paha olo tällä oli ja auttaisivat hänet ylös, kun vanhus ei siihen itse kyennyt. Ihmiset kävelivät vain eteenpäin, kuin eivät huomaisikaan mitään. Joidenkin kasvoilla saattoi nähdä säälin häivähdyksen, mutta kai hekin olivat liian kiireisiä auttamaan.

Aloin olla jo väsynyt kaikkeen tähän meluun ja kiireeseen. Silloin näin kuitenkin jotain miellyttävää. Nevskin varrella oli suuri, kaunis kirkko. Sen ympärillä puistossa istui paljon ihmisiä. Joku otti valokuvia. Toiset vain istuivat ja juttelivat keskenään. Näytti kuin tästä paikasta olisi kiire unohtunut kokonaan. Kulkukoira pysähtyi juomaan suihkulähteen vettä, jatkaakseen taas matkaansa. Erään penkin ympärille oli kerääntynyt suuri parvi lintuja. Penkillä istui lapsi, joka heitteli niille leipäpaloja. Lapsi piti linnuista ja hänen iloinen naurunsa tuntui tarttuvan minuunkin. Päätin, että minun matkani loppuisi nyt. Istahdin kirkon portaille lepuuttamaan väsyneitä jalkojani. Aikani oli lopussa ja olin valmis palaamaan.