Nevan valtakatu, II
Istun puiston penkillä. Pulut piirittävät minua saadakseen edes murusen kädessäni olevasta voileivästä. Taitan siitä palan ja heitän linnuille. Ne varmasti nauttivat siitä enemmän kuin minä. En tahdo enää suuhuni venäläistä ruokaa. En silmiini venäläistä maisemaa. En tahdo nenääni sen maan hajua. Tahdon vain kotiin.
Olen suomalainen. Olen syntynyt Suomessa. Mutta isäni on venäläinen. Vanhempani ovat eronneet vuosia sitten, kun olin vielä aivan pieni. Olen asunut koko ikäni äitini luona Suomessa. Mutta nyt äitini on vakavasti sairas. Hän selviää, mutta tarvitsee paljon lepoa parantuakseen, eikä näin ollen voi huolehtia minusta. Ainoat sukulaiseni ovat Venäjällä, ja kun he kuulivat äidistäni, he halusivat minut luokseen. Eikä minulla ollut vaihtoehtoja.
Edessäni avautuu Nevan valtakatu, Nevski prospekti. Tähän aikaan päivästä se kuhisee ihmisiä, hyvin monenlaisia. Nevski prospektilta löytyvät Pietarin kalleimmat ostospaikat, joihin kalliisiin jakkupukuihin pukeutuneet, voimakkaasti hajuvedeltä tuoksuvat rouvat kiiruhtavat ostoksille kuluttamaan tuhansia rupliaan. Hieman vähävaraisemmatkin rouvat ja neidit kiertelevät kalliita liikkeitä siinä toivossa, että jotain olisi tarjouksessa. Mutta on myös joukko ihmisiä, jotka eivät etsi Nevski prospektilta uutta alusasua tai huulipunaa. He jäävät ulos kadulle kojuineen toivoen, että joku ohikulkija päättäisi ostaa jäätelön juuri hänen kojustaan, vaikka on hyvin kolea syyspäivä; tai että taulu, jota maalatessa taiteilija on valvonut useita öitä, menisi vihdoin kaupaksi; että he tienaisivat edes hieman rahaa elättääkseen perheensä. Kaikki on hyvin niin kauan kun ei tarvitse kerjätä. Yksi Nevski prospektin kauhistuttavimpia näkyjä ovat ne vanhat mummot liikuntakyvyttöminä makaamassa kadulla resuinen kuppi vierellään lantteja varten, tai köyhä miesparka soittamassa epävireistä viuluaan ansaitakseen edes yhden suupalan verran rahaa.
Korviini kantautuu outoa puhetta, josta en ymmärrä sanaakaan. Isäni on ainoa, jonka kanssa olen saanut puhua suomea täällä ollessani. Mutta mistä hänen kanssaan voisi keskustella? Paikalliset ihmiset ovat hyvin avoimia ja tulevat useinkin juttelemaan. Minä en kuitenkaan puhu sanaakaan heidän kieltään. On hyvin vaikea saada ystäviä. Toivon niin, että äitini tervehtyisi ja pääsisin hänen luokseen Suomeen.
Tuuli tunkeutuu läpi vaatteistani ja alan palella. Vedän lapaset käteeni ja lähden kulkemaan pitkin Nevski prospektia, kohti isäni asuntoa. Katselen ympärilläni kohoavia vanhoja palatseja ja kirkkoja. Kunpa vain jotkut olisivat jaksaneet huolehtia noiden upeitten rakennusten kunnosta, jotta ne olisivat voineet säilyä yhtä loistokkaina, kuin ne olivat joskus aikoja sitten. Mutta vieläkin, jos sulkee hetkeksi silmänsä, voi kuvitella, miten joskus noista suurista ovista ovat aateliset kulkeneet juhla-asuissaan, ja millaisia juhlia ja päivällisiä noissa saleissa on pidetty.
Käännyn kapealle sivukadulle ja avaan oven porraskäytävään. Tunnen pistävän hajun nenässäni, kun astun paikallisten "yleiseen vessaan", hissiin. Neljäs kerros, toinen ovi vasemmalla. Ketään ei ole kotona. Väsyttää, ja menen vuoteeseeni makaamaan. Pian nukahdan. Unessani palaan vuosisatoja ajassa taaksepäin, Nevan valtakadun loistoon...