VIERAILUMME OULUN PAKOLAISTEN VASTAANOTTOKESKUKSESSA

Lähdimme tiistaina 27.11. 2001 koulumme pihalta kohti Heikinharjua ja pakolaisten vastaanottokeskusta. Matkasimme linja-autolla yhdentoista hengen porukalla. Oikeaan pihaan saavuimme pienten mutkien kautta, ja edessämme oli korkea keltainen rakennus, joka on ennen toiminut Oulun piirimielisairaalana. Sen takana oli valkoisia monikerroksisia asuinrakennuksia. Rakennukset näyttivät aika vanhoilta. Paikka sijaitsi syrjässä ja ympärillä oli metsää. Paikan syrjäisyys on asukkaille hyväksi, koska se vähentää häiritsijöiden määrää. Kävelimme sisään, ala-aulassa oli vastassa henkilökuntaa. Kun olimme ala-aulassa, paikan johtaja Veikko Nevatalo kertoi vähän siitä keskuksesta. Siellä oli "respa" josta asukkaat hakivat postinsa. Siellä oli portaat ylös ja alas. Menimme keskuksessa työskentelevien naisten johdolla portaat ylös ja yhden tyhjillään olevan osaston läpi kokoushuoneeseen.

Kokoushuoneessa Tarja Pihlajisto ja Jaana Karhu kertoivat meille vastaanottokeskuksen toiminnasta ja historiasta.

TIETOA PAKOLAISUUDESTA

Saimme selville, että rakennus, jossa keskus toimii, on rakennettu jo 1900-luvun alussa, mutta vasta 1991 keskus muutti kyseiseen rakennukseen. Vielä 1991 osa rakennuksesta toimi sairaalana. Laitoksen ylläpitoon varat tulevat valtiolta.

Perusideana on että turvapaikan hakijat saavat asua rakennuksessa väliaikaisesti 2-6 hengen huoneissa noin kaksi vuotta. Lapsilla on oppivelvollisuus ja he käyvät Timosenkosken koulua ja oppivat suomen kieltä. mutta aikuisille ei yleensä ole työpaikkoja. Pakolaiset saavat toimeentulotukea 1800mk. Perheellinen henkilö saa 1550mk ja lapset 500-1000mk.

Turvapaikanhakijoita on tänä vuonna tullut Suomeen n.2000, joista suurin osa on Venäjältä. Ukrainastakin on tullut yli sata ja Slovakiasta, Irakista ja Turkista yli 60 henkilöä. Unkarista ei ole tullut pakolaisia.

Pakolaiset saapuvat Suomeen yleensä kotimaassaan vallitsevan sodan, rodun, tai uskonnon aiheuttaman vaaratilanteen takia. He antavat hakemuksen rajavartiostolle tai poliisille. Heitä haastatellaan ja heidät ohjataan pakolaisten vastaanottokeskuksiin tai lähetetään takaisin. Päätös oleskeluluvan saannista kestää noin kaksi vuotta. Kielteisestä päätöksestä voi valittaa, ja päätös tulee kuudessa kuukaudessa. Vastaanottokeskuksia on 14 kappaletta Suomessa.

Kiintiöpakolaisuus tarkoittaa, että pakolaiset haetaan turvaan heidän kotimaastaan ja sijoitetaan suoraan kuntiin.

Kyseisen pakolaisvastaanottokeskuksen henkilökuntaan kuuluu kuusi ohjaajaa, joihin Tarja ja Jaanakin kuuluvat, lisäksi paikan johtaja Veikko Nevatalo, neljä siviilipalvelusmiestä, yövartija ja terveydenhoitohenkilökuntaa. Ohjaajia on yleensä talossa aina kaksi kerralla ja heidän työnsä on hyvin monipuolista. Välillä he joutuvat lentopallovalmentajiksi, ompelijoiksi, terapeuteiksi, tulkeiksi ja milloin miksikin. Ohjaajaksi aikovalla pitäisi olla ylioppilastutkinto tai hänen pitäisi olla muuten alalle sopiva henkilö ja hänellä pitäisi olla hyvä englannin kielen taito. "Sivarien" tehtäviin kuuluu myös monenlaisia töitä, mutta useimmiten he joutuvat kuskeiksi. Saimme ohjaajilta Monitori-lehden ja esitteitä kotiin vietäväksi.

 

VAIKUTELMIA KESKUKSEN ARKIPÄIVÄSTÄ

Astuttuamme ulos kokoushuoneesta, lähdimme tutustumaan rakennuksen yhteen osastoon.

 

Ensimmäisenä menimme katsomaan yhtä turvapaikanhakijoiden kahden hengen huonetta. Huone oli tosi pieni, johon ei kyllä itse muuttaisi kahdeksi vuodeksi. Huoneessa oli ikkuna, kaksi petattua sänkyä, pieni pöytä ja jääkaappi. Huoneessa oli myös kassi täynnä erilaisia taloustavaroita, kuten astiastoa ja paistinpannu.

 

Kurkkasimme myös yleiseen suihkuhuoneeseen ja WC:hen, jotka olivat kaikkien käytössä, eli aamuruuhka mahtaa olla kova peseytymistiloissa.

Yhdellä osastolla oli tilaa noin 36 hengelle, jotka joutuvat jakamaan WC:n ja suihkun lisäksi keittiön ja oleskelunurkkauksen. Keittiö oli uskomattoman pieni, suunnilleen tavallisen kaksiohuoneiston keittiön kokoinen, eli ei kovin luksusta. Keittiön yhdellä seinustalla sijaitsi lukolliset kuivamuonalokerot, joihin jokaisella oli oma avain. Keittiössä oli myös kahvinkeitin, kaksi hellaa ja mikroaaltouuni. Oleskelunurkkauksen yhteydessä oli tavallaan ruokapöydät. Siellä oli myös suuri TV.

Osastolla oli myös erilaisia toimipisteitä, kuten askarteluhuone ja käsityöhuone, jossa oli kangaspuut. Nämä pienet asiat tekivät osastosta hieman viihtyisämmän, muuten osasto oli aika ankea.

Seuraavaksi lähdimme kiertelemään muualle rakennukseen. Menimme alakertaan.

Ohjaajat veivät meidät ensin talon kioskiin, jota piti Marokkolainen Hassan. Hän puhui yllättävän hyvin suomea. Kioskissa myytiin karamelleja ja kahvia, siellä oli myös TV, pöytiä ja tuoleja. Kioskin seinän takana oli biljardihuone, jota kävimme vilkaisemassa. Siellä oli sillä hetkellä "matsi" menossa kahden miehen välillä.

Sitten meidät ohjattiin pitkään ja kapeaan käytävään, jonka varrella oli ovia erilaisiin huoneisiin, joista pariin tutustuimme, kuten puutyöhuoneeseen, jossa oli paljon keskeneräisiä töitä, ja punttisaliin, joka sisälsi hyvin vanhoja ja käytettyjä laitteita nyrkkeilysäkin lisäksi - joka kiinnosti meidän ryhmän poikia. Sitten kävelimme käytävän päähän, jossa sijaitsi lasten kerho- ja leikkihuone. Kuultuamme, että se oli ennen toiminut ruumishuoneena, juoksimme kauhulla pois.

Seuraavaksi kuljimme toista pitkää käytävää, jonka muuten kolkkoja seiniä piristivät värikkäät maalaukset.

Tämän käytävän perällä sijaitsi mm. sauna, ahdas musiikkihuone ja juhlasali.

Musiikkihuoneen soittimet olivat aika hyvässä kunnossa, siellä oli mm. pienet rummut, sähkö- ja akustinen kitara, basso sekä kosketinsoittimet, mikin sai hakea "respasta". Katonrajassa oli valvontakamera, josta valvottiin huoneen toimintaa. Huoneeseen pääsi vain ne jotka osasivat soittaa.

Sitten siirryimme juhlasaliin, joka oli aika tilava. Siellä järjestetään erikoistilaisuuksia, kuten joulujuhla ja discot. Juhlasalissa meille tuli puheeksi, että järjestäisimme Unkarilaisten vieraidemme ja pakolaisten kesken jonkinlaisen toimintaillan, kuten discon. Kävellessämme takaisin kohti ala aulaa päätimme pidellä yhteyksiä ja suunnitella tulevaa.

Mielestämme turvapaikan hakijoilla oli muuten aika ankeat oltavat, mutta erilaisten toiminta- ja harrastuspisteiden ansiosta heillä on hyvä tilaisuus harjoittaa taitojaan ja viettää aikaansa.

Sanottuamme aulassa "heiheit" kävelimme linja-autoon, joka lähti varsin pian kohti Iitä.

Matkalla ainakin osa meistä luki paikan työntekijöiden lahjoittamia mielenkiintoisia lehtisiä, jotka käsittelivät pakolaisia.

Mielestämme paikka oli kalsea, mutta ankeaa tunnelmaa piristi todella mukava henkilökunta. Suuri osa meidän Unkari-projektiryhmästä piti paikkaa mielenkiintoisena ja voisi harkita sinne töihin menemistä kiinnostavien ja erilaisten ihmisten pariin. Käytävät olivat valkoiset ja kaipasivat piristystä. Huoneet, joihin pääsimme kurkkaamaan, olivat melko ahtaita. Vaikea kuvitella, että joku joutuu asumaan niin ahtaasti parikin vuotta. Paikasta huomasi hyvin sen olevan entinen sairaala.

Valitettavasti emme päässeet näkemään turvapaikanhakijoiden asuttamaa osastoa, joten emme ehkä saaneet oikeaa vaikutelmaa paikasta. No, ehkä ensi kerralla pääsemme jututtamaan myös paikan asukkaita, kun heitä on ehditty varoittaa aikaisemmin, ja elleivät he ole liian ujoja.