Vierailumme toteutui huhtikuussa 1997. Unkarilaiset ystävämme ovat tulossa vastavierailulle Suomeen toukokuussa tai syyskuussa 1998, jolloin esittelemme heille Suomen maailmanperintökohteet. Tässä matkakertomus kuvineen kokemastamme mielenkiintoisesta matkasta:


MAAILMANPERINTÖÄ IIN LUKIOSSA



Iin lukio on käynnistänyt yhdessä unkarilaisen ystävyyskoulunsa kanssa yhteistyöprojektin, jonka aiheena on maailmanperintö. Mikä ihmeen maailmanperintö?



Maailmanperintö on YK:n kasvatus- ja opetusalan järjestön UNESCON alainen maailmanlaajuinen projekti. Jokaisesta projektiin liittyneestä maasta on ohjelmaan valittu muutama, yleensä kolmesta viiteen, kansallisesti merkittävä kohde, jolla on kansallista arvoa perinteen välittäjänä ja säilyttäjänä tuleville sukupolville. Suomesta ohjelmaan on valittu Suomenlinna, vanha Rauma, Petäjäveden vanha puukirkko ja UPM Kymmene Oy:n omistuksessa oleva Verlan tehdasmuseokiinteistö Kuusankoskella.

Ryhmä iiläisiä lukiolaisia ja kaksi heidän opettajaansa vieraili huhtikuun lopussa Unkarissa tutustumassa unkarilaisiin maailmanperintökohteisiin. Vierailua oli valmisteltu jo pitkin talvea selvittelemällä suomalaisten kohteiden historiaa ja taustoja. Dunaharasztilaisen ystävyyskoulun Baktay Ervin Gimnáziumin opettajat ja oppilaat olivat puolestaan valmistelleet vierailleen kohteiden esittelyt ja opastukset.

Vierailun toisena tarkoituksena oli tutustuminen unkarilaisiin ihmisiin heidän tapoihinsa ja kulttuuriinsa sekä tietysti unkarilaiseen kouluun. Lentokentällä meitä olikin vastassa joukko viime syksynä Iissä vierailleita oppilaita ja heidän opettajansa plus uusiakin tuttavuuksia. Vastaanotto oli lämmin ja yhteistyö alkoi sujua välittömässä ilmapiirissä.


Viikon aikana saimme tutustua moniin mielenkiintoisiin paikkoihin: Ensiksi meille esiteltiin Budapestin keskustaa ja Buda-kukkuloiden maailmanperintöalue. Budapestissä matkailijat viedään tavallisesti ensin Sankariaukiolle. Valtavalle avoimelle kentälle on pystytetty Millenium-muistomerkki unkarilaisten maahantulon 1000-vuotisjuhlan kunniaksi. Unkarin menneisyydestä kertovat henkilöhahmot luovat vaikuttavan kulissin tälle aukiolle. Ylimpänä kohosi 36-metrinen pylväs, joka kannatteli arkkienkeli Gabrielin patsasta. Pylvästä kiertävällä jalustalla ratsastivat ruhtinas Árpád ja unkarilaiset heimopäälliköt. Muistomerkin edessä oli tuntemattoman sotilaan hautamuistomerkki. Valistuneen Mátyás-kuninkaan patsas kuuluu kiinteästi Sankariaukion merkkihahmojen kaartiin.

Sankariaukion jälkeen tutustuimme varsinaiseen maailmanperintöalueeseen Buda-kukkulalla. Vierailimme Matiaksenkirkossa. Tämän neitsyt Marialle pyhitetyn kirkon perusti 1200-luvulla kuningas Béla IV ja sitä sanotaan myös kruunajaiskirkoksi. Kirkko on nimetty Unkarin keskiaikaisen kuninkaan mukaan ja se on sanoinkuvaamattoman kaunis sekä sisältä että ulkoa päin. Matiaksenkirkon takana on Budapestin valokuvatuin muistomerkki, Kalastajalinnake. Linnake on saanut nimensä, kun Tonavan kalastajat puolustivat maata tästä linnakkeesta käsin. Matiaksenkirkon yhteydessä olevassa kirkkomuseossa oli nähtävänä keskiaikaisia kiviveistoksia, pyhäinjäännöksiä, historiallisia pukuja ja uskonnollista taidetta.

Nähtävyyksien jälkeen vietimme loppupäivän todella suuressa ostoskeskuksessa Duna Plazassa. Monet pistäytyivät syömässä MC-Donaldsissa. Päivä oli todella mielenkiintoinen vaikkakin raskas. Vaikka näimme vain pienen osan Budapestia, se riitti vakuuttamaan meidät siitä, kuinka hieno ja iso kaupunki Budapest on.



Seuraavaksi päiväksi meille oli järjestetty veneretki Tonavalle. Sää oli aurinkoinen, mutta varsinkin aamulla tuuli vielä kylmästi niin, ettei veneen kannella oikein tarennut oleskella. Veneretki alkoi Budapestin keskustasta, ja Tonavalta oli tilaisuus vielä kerran ihailla Buda-kukkuloiden kauniita rakennuksia, joista myös nykyisin kansallismuseona toimiva Kuninkaanlinna kuuluu maailmanperintökohteisiin. Näkymä Tonavalta siltoineen oli huikea.



Matka päämääräämme Szentendren kaupunkiin kesti pari tuntia. Szentendressä suuntasimme ensiksi taidemuseoon, jossa saimme ihailla unkarilaisen keramiikkataiteilijan Margit Kovácsin kiehtovia töitä. Monet kävivät myös marsipaanimuseossa, jossa oli mm. luonnollisen kokoinen Michael Jackson -valitettavasti kokonaan marsipaanista. Itse kaupunki toi mieleen Välimerenmaiden pikkukaupungit valkoisine rakennuksineen, kapeine kujineen, kahviloineen ja kauppoineen. Tarjolla oli runsaasti matkamuistoja mutta myös perinteisiä unkarilaisia käsitöitä ja unkarilaista syötävää ja juotavaa. Iiläisellä taiteilijalla Sanna Koivistolla on sattumoisin tänä keväänä taidenäyttely juuri tässä samaisessa kaupungissa.



Ohjelmassamme oli varattu yksi päivä kouluun ja perheisiin tutustumista varten. Kävimme musiikin ja kuvaamataidon tunneilla. Kuvaamataidon tunnin meille piti hieman isomahainen ja parrakas taiteilija-opettaja. Hän kertoi meille expressionismista ja näytti erään entisen oppilaansa, lupaavan taiteilijanalun töitä. Kuvaamataidon tunti pidettiin kirjastossa, jonka hyllystä pilkisti iloksemme kansalliseepoksemme Kalevala. Kalevala ja Väinämöinen ovat tuttuja paitsi isäntäoppilaillemme myös monelle muulle unkarilaiselle, sillä kansojemme sukulaisuus kiinnostaa heitä kovasti.

Koulun jälkeen kävimme mutkan Budapestissa ja sen jälkeen menimme perheisiin syömään. Unkarilaisilla on tapana syödä alkukeitto ja sen jälkeen itse pääruoka. Sitähän emme tietenkään muistaneet ja otimme keittoa varsin runsaasti. Pääruoan nauttiminen jäikin sitten maistamisen asteelle ja unkarilaiset ystävämme ihmettelivät pientä ruokahaluamme. Perjantaina koululla oli kerran vuodessa järjestettävä juhla. Se oli Baktáy Ervin -juhla, joka Suomessa voisi vastata vaikkapa Agricolan tai Runebergin päivää. (Baktáy Ervin oli tämän koulun perustaja.) Juhlassa oli koululaisten esityksiä ja yhtye, joka soitti renessanssiajan musiikkia. Näytelmät olivat varmaankin hauskoja, koska kaikki nauroivat niille, mutta koska emme hallitse sukukielemme saloja, ei meillä ollut kovin hauskaa. Yhtyeen soitanta oli mielenkiintoista, ainakin tyttöjen mielestä, sillä soittajat olivat komeita unkarilaispoikia. Lopuksi oli stipendien jako, jolloin palkittiin koulun parhaat oppilaat ansioituneesta koulutyöstä.

Baktáy Ervin Gimnázium toimii myös eräänlaisena taidemuseona. Koulun seinillä oli paljon taiteilijoiden lahjoittamia tauluja ja aulaan alettiin juuri pystyttää taidenäyttelyä. Ideana on se, että on muodostettu tällaisten koulujen verkko, jonka jäsenkoulut vaihtavat näyttelyitä säännöllisin väliajoin. Luokkahuoneet olivat siistejä, mutta niiden varustelutaso vähän vanhanaikainen. Oli tietysti kaikki tarpeellinen, jopa videot, mutta kalusteet olivat kuluneita ja nuhjaantuneita. Meitä hämmästytti se, että henkilökunta poltti tupakkaa jopa koulun sisällä. Koulu oli kaksikerroksinen ja koulun toiseen siipeen oltiin juuri rakentamassa lisäluokkia kolmanteen kerrokseen.

Koulun piha oli kyllä toista maata kuin Suomessa. Oli vain pieni sisäpiha, jossa kasvoi yksi pikkuinen puu. Pihan reunalla kasvoi ystävyyden puun taimi, jonka opettajamme Teijo Liedes oli istuttanut edellisen kevään vierailunsa aikana. Oppilaat olivatkin yleensä sisällä välituntien aikana. Kuri mahtoi olla kova tässä koulussa, sillä siellä ei näkynyt yhtään häirikköä. Mikä se semmoinen koulu on, jossa voi ripustaa oikeita taideteoksia seinille, ilman että ne ovat kohta riekaleina? Baktáy Ervin Gimnázium! Kaikista kummallisinta koulussa ja sen opettajissa oli se, että oppilailla ja opettajilla oli hyvin läheiset välit. Opettajat silittelivät oppilaittensa tukkaa ja olivat niin kuin vanhempia heille, ja sehän meitä suomalaisia ihmetytti.



Meitä suomalaisia oli Unkarissa kaikkiaan 14, joista 12 oppilasta. Ikävä kyllä emme voineet majoittua perheisiin, sillä useimmat perheet asuivat kaukana koulusta ja kuljetuksia oli kai vaikea järjestää. Sen sijaan koululla oli siisti hostelli - oppilasasuntola - jossa yövyimme kaikki. Perheet olivat aika pieniä, yleensä äiti, isä ja kaksi lasta, useimmiten vielä kaksi koiraa, jotka olivat irrallaan puutarhassa ottamassa rosvoja kiinni. Perheet olivat kaikki erittäin ystävällisiä ja mukavia, kieliongelmasta huolimatta. Vanhemmista vain pieni osa osasi puhua englantia, sillä saksa oli todellinen pääkieli. Sitä alettiin opiskella jo ala-asteella. Aina ystävälliset isä ja äiti olivat hyvin läheisissä väleissä lastensa kanssa ja silittelivät ja halivat koko ajan. Se meitä suomalaisnuoria ihmetytti. Ne jotka yöpyivät perheessä, saivat kokea sen, että kun aamulla herättiin, pussattiin, ja kun illalla mentiin nukkumaan, pussattiin, ja siinä välillä pussattiin vielä ties kuinka monta kertaa. Se oli kaunis tapa, jota me suomalaiset oppilaat olemme jatkaneet täällä Suomessakin aika onnistuneesti.

Ystävyyskoulumme Baktáy Ervin Gimnázium on ns. UNESCO-koulu, eli hienommin sanottuna UNESCO associated school. Meidän koulumme ei ole liittynyt tähän UNESCO-koulujen verkkoon, mutta se ei ole estänyt mitenkään yhteistyötämme maailmanperintöohjelman parissa. Yksi maailmanperintökohteista on Aggtelekin tippukiviluolasto, johon saimme tutustua lauantaipäivänä. Luola sijaitsee noin 200 kilometriä Budapestistä koilliseen Unkarin ja Slovakian rajamailla, missä luonto on aivan upea. Jylhät kalliot ja jättimäiset puut saivat meidät Iin tasaisiin näkymiin tottuneet ihailemaan maisemaa. Pian kuitenkin oli aika lähteä tutustumaan itse luolaan. Oppaamme johdolla kapusimme alas ahdasta tunnelia pitkin. 240 porrasta käveltyämme meitä kohtasi kaunis näky: kuin kivettyneitä jääpuikkoja olisi roikkunut joka puolella. Tuntui uskomattomalta, miten luonto on saanut tällaista aikaan.

Tässä vaiheessa meitä kehotettiin pysymään tiiviisti yhdessä joukon mukana, sillä luolassa oli käytäviä yhteensä 25 kilometriä ja eksyminen tänne sokkelikkoon olisi ollut kamalaa. Luola oli tiukasti suojeltu: mihinkään ei saanut koskea ja valokuviakin sai ottaa vain pysähdyspaikoissa. Lämpöasteita luolassa oli noin +10 astetta. Luolan korkein kohta oli noin 100 metriä ja levein noin 60 metriä. Käytävä, jota kävelimme, kohosi välillä ylöspäin, jolloin pystyimme ihailemaan alhaalla näkyviä pieniä, veden peitossa olevia syvänteitä. Syvin kohta oli jopa 159 metriä.

Näistä jääpuikkoa muistuttavista stalagtiiteista tippuu koko ajan kalkkipitoista vettä, joka muodostaa maahan upeita pylväitä, stalagmiitteja, ja mitä moninaisimpia muodostelmia. Joillekin näistä oli annettu fantasianimiä, kuten Romeo ja Julia, kilpikonna, krokotiili...mielikuvitusta käyttämällä ne pystyikin tunnistamaan.

Käveltyämme noin 2,5 kilometriä aloimme lähestyä reittimme loppua. Sitä ennen koimme kuitenkin mahtavan elämyksen. Olimme luolan suurimmassa "hallissa", jonne oli kätketty ympäriinsä valonheittimiä. Taustalla soi hyvin tunteita herättävää musiikkia, joka sopi tunnelmaan erinomaisesti. Katselimme valojen välkkyessä tätä spektaakkelia.



Yövyimme välillä Miskolcin kaupungissa, ja sitten olikin edessämme viimeinen maailmanperintökohde. Ajoimme bussilla noin 100 kilometriä jälleen Slovakian rajamaille ja saavuimme Hollókön maailmanperintökylään. Kylä on muutaman sadan asukkaan kylä, jonka talot on suojeltu samaan tapaan kuin Iin vanhan Haminan talot. Perinteitä on kylässä säilytetty monin tavoin ja tehty eläväksi. Kauniit unkarilaiset, valkeaksi rapatut talot, kirkko ja hautausmaa muodostavat todella idyllisen kauniin maiseman.



Maisemaa hallitsee viereisen kukkulan linnoitus, joka on peräisin menneiltä vuosisadoilta ja kokenut monet taistelut mm. turkkilaisia vastaan.


Ensiksi meille tarjottiin perinteinen unkarilainen ateria, jonka yhteydessä vanha kyläläisnainen kertoi meille nuoruudestaan ja kylän perinteistä.


Hän näytti kuinka värttinällä kehrätään ja lauloi perinteisen "kehruulaulun". Sitten hän valitsi unkarilaisen tytön ja suomalaisen pojan ja puki heidät morsiameksi ja sulhaseksi ja kertoi paikallisista hääperinteistä. Sulhanen (Kari Nevalainen) sai sytyttää nuotion, josta saattoi päätellä, oliko sulhanen tulinen rakkaudessaan. Sen jälkeen morsian (Ester Palotái) valmisti nuotion yllä popcornia, josta saattoi puolestaan päätellä, oliko morsian hyvä työihminen.



Aterian jälkeen kiertelimme kylässä ja ostimme joitakin käsitöitä matkamuistoksi. Kaikki kiipesivät linnakkeelle ihailemaan upeita maisemia, kunnes oli aika lähteä "kotiin" Dunaharasztiin. Edessä oli vielä haikea jäähyväisillallinen hostellilla isäntien kanssa. Ja aamulla lentokentällä meitä itketti ihan tosissaan. Lähdettävä kuitenkin oli ja lentokoneessa alkoi jo tuntua, että on mukava päästä kotiin - ja saunaan.